Alkuun 2016 2015 2014 2013 2012
KOLUMNIT  

Juhani Niemi 2017

Jenni Haukion TOP 10

Täyteläinen valikoima suomalaista runoutta

Ruotsinsuomalaisten kirjamessujen suojelija, presidentinrouva Jenni Haukio on toimittanut satavuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi runoantologian Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Yhteensä 367 runon valikoima 160 runoilijalta on todellinen runsaudensarvi, monipuolinen kattaus elävää ja koskettavaa lyriikkaa eri vuosikymmeniltä. Teoksessa on ikään kuin johdatuksena yksi osasto ennen itsenäisyyttä ilmestynyttä runoutta, jota hallitsee sikermä Eino Leinon sepitteitä, enimmäkseen hänen nuoruudentuotantoaan. Kun päästään itsenäisen Suomen runoihin, valikoimaa – hieman yllättäen – suorastaan dominoivat 1990-luvun ja 2000-luvun tekstit, uusimmat vuodelta 2016.
Millaiset runot ja runoilijat ovat Jenni Haukion suosiossa? Vastauksena kysymykseen tein pienen laskelman toimittajan mieltymyksistä. Tuloksena statistiikasta syntyi seuraava TOP TEN -taulukko (tekijän perässä runojen määrä):

Eino Leino             10
Eeva Kilpi               9
Paavo Haavikko     9
Eeva-Liisa Manner 8
Aila Meriluoto        8
Aaro Hellaakoski   7
V.A. Koskenniemi   7
Lassi Nummi          7
Pentti Saarikoski    7
Hannu Salakka       7

Leinon asema johtavana runoilijana on tavallaan odotusten mukaista – ovathan hänen runonsa kaikissa gallupeissa olleet kärkipäässä, ja niiden menestystä ovat siivittäneet sävelet ja eläytyvät tulkinnat tyyppiä Vesa-Matti Loiri. Myös Eeva Kilven nousu listoille on ymmärrettävää, kun tiedämme hänet paitsi Jenni H:n myös hänen puolisonsa suosikiksi. Erään haastattelun perusteella on pääteltävissä, että myös Ruotsin pääministeri Stefan Löfven ja hänen Ulla-rouvansa ovat mieltyneet Kilven runoihin, luonnollisesti Kerstin Holm-Lindqvistin ruotsinnoksina. 

Koskenniemi ja Hellaakoski ovat edustaneet maailmansotien välisessä Suomessa keskeisiä runoilijoita ja heidän sivuuttamisensa kansakunnan tuntojen tulkkeina olisikin vaikeaa. Haukion valikoimana kummankin runoissa korostuvat myös yksilölliset tunnot, intiimiyttä tai katoavaisuutta unohtamatta. Manner, Meriluoto, Haavikko ja Nummi puolestaan ovat sotienjälkeisen modernin runon läpimurron pioneereja, myös uuden sukupolven maailmankuvan muotoilijoita. Esimerkiksi Haavikolta valikoimaan on poimittu runoja neljän vuosikymmenen matkalta. Haavikko on otoksissa yhtä hyvin kansallinen ironikko kuin yksilöllisen surunkin tulkki. Meriluodolta valituissa runoissa pilkahtaa esiin myös Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten arki.

Monenlaisiin tunnelmiin taipuu Pentti Saarikoskenkin runous, joka kasvaa 1960-luvun radikalismin maaperästä, mutta antaa tilaa myös yksityiselle kokemukselle, rakkauden ilolle ja nautinnoille. Saarikoski ei ole ainoa runoilija edustamassa vasemmiston ääntä tässä antologiassa. Karheata yhteiskunnallisuutta ja toisinajattelua valikoimaan mahtuu enemmänkin. Tässäkin suhteessa Katso pohjoista taivasta tavoittelee tasapuolisuutta, nostaa katon korkealle ja levittää seinät lavealle.

Vain yksi runoilija herättää top tenissä erityistä huomiota ja kysymyksiä. Hannu Salakka (1955–2003) julkaisi eläessään tusinan verran runokokoelmia ja sai kerran (teoksestaan Vihreän veden pohjalla, 1981) valtion kirjallisuuspalkinnonkin. Kirjallisuushistorioissa Salakka on lähes unohdettu, ja siksi Haukiota on kiittäminen, että hän on nostanut tämän persoonalliset runot uudelleen parnassolle. Hannu Salakka muistetaan etenkin luontorunoistaan, joiden tekijänä hän osoittautui herkkävireiseksi havaitsijaksi, kuten Jukka Koskelainen on Helsingin Sanomien nekrologissa kollegaansa kuvaillut. Salakan runoissa tavataan yleensä tarkkailija, joka laatii tuokiokuvia ja pysäyttää ajan. Sellaisena hän edustaa puhdasta runoutta vähän samaan tapaan kuin Risto Rasa, toinen luontorunoutemme klassikko, jonka tuotannosta on Katso pohjoista taivasta -antologiaan myös otettu keskimääräistä enemmän näytteitä.     

 

Juhani Niemi 2016

Olisiko Larin-Kyöstistä voinut tulla
ruotsalainen runoilija?

Suomen kansallisrunoilijoihin kuuluva Larin-Kyösti (oikeasti Karl Gustaf Larson, 1873–1948) kirjoitti vuosisadan vaihteessa elämäkerrallista hakuteosta varten selonteon omista juuristaan, jotka palautuivat Ruotsiin. Runoilijan äiti Josefina Wilhelmina Skog oli syntynyt Husby-Rekarnen pitäjässä, joka nykyisin kuuluu Eskilstunan kaupunkiin. Isä Gustaf Israel Larson taas oli lähtöisin Norrköpingistä. Kummankaan syntymäpaikat eivät siten olleet kovin kaukana Tukholmasta.

”Ei suvussa ole paroonia eikä kreivejä, jotka historia olisi ikuistuttanut, vaan käsityöläisiä ja talonpoikia ja moukaria ja kuokkaa ne ovat heiluttaneet”, Larin-Kyösti tiivisti äidinpuoleisen sukunsa luonnetta. Samalla runoilija oikoi riikinruotsalaista taustaansa vedoten sukunsa ”hieman vinoihin silmiin ja osaksi suomalaisiin piirteisiin”. Leikkiä laskien hän esitti, että ”kyllä varmaan niistä suomalaisista jotka Kustaa Vaasan aikoina ja sen jälkeen muuttivat Pohjanmaalta Värmlantiin tielle tipahti se minunkin kantaisäni!”

Kotiseudullaan palkkapiikana toiminut Larin-Kyöstin äiti muutti 1850-luvun puolessavälissä Suomen Turkuun, josta kärrykyydillä matkusti Helsinkiin. Suomen pääkaupungissa vuodesta 1859 lähtien hän palveli kymmenkunta vuotta valtioneuvos Reinhold Cygnaeuksen taloudenhoitajattarena. Samalla hän tutustui myös Reinhold Cygnaeuksen veljeen, estetiikan professori Fredrik Cygnaeukseen, jota aikalaisten keskuudessa pidettiin ”kaikkien hullupäisten suojelijana”. Yksi näistä suojateista oli Aleksis Kivi, Larin-Kyöstin myöhempi idoli ja kirjallinen esikuva.

Vastaavalla tavalla myös Larin-Kyöstin isä, ravintola-alalle ajautuneena, halusi pyyhkiä Ruotsin tomut jaloistaan ja lähti 1860-luvun lopulla etsimään onneaan itäisestä naapurimaasta. Kuten usein liikkuvien ihmisten kohtaloissa sattumalla on sijansa siinä, miten he asettuvat paikoilleen. Jälkimaailmalle ei ole jäänyt varmaa tietoa siitä, missä ja milloin Gustaf Larson tapasi maannaisensa Wilhelmina Skogin. Toisiinsa he ovat tutustuneet nähtävästi vasta 1870-luvun alussa.

Naimisiin Gustaf Larson ja Wilhelmina Skog menivät Helsingissä alkuvuodesta 1873 ja muuttivat pian Hämeenlinnaan, jossa tarjoutui mahdollisuus vuokrata kaupunginpuiston ravintola. Kesäkuun 5. päivänä samana vuonna pariskunnalle syntyi poika, esikoinen, joka sai nimen Gustaf isänsä mukaan. Kotikäytössä se muuttui tuttavallisesti Göstaksi, myöhemmin tutustuessaan suomalaiseen ympäristöön poikaa alettiin nimittää Kyöstiksi tai Kössiksi.

Ottaen huomioon vanhempien ruotsalaiset juuret herää kysymys, miksi Larsonin perheen esikoinen pantiin seitsenvuotiaana suomenkieliseen kouluun syksyllä 1880. Yksi syy siihen on voinut olla se, että Wilhelmina Larson oli palvellut Helsingissä piireissä, joissa fennomaaniset ajatukset olivat paljon esillä. Eräiden tietojen mukaan myös Gustaf Israel Larson oli kiinnostunut J.V. Snellmanin aatteista. Viime kädessä päätös suomalaiseen kouluun panemisesta perustui isän tahtoon, kuten Larin-Kyösti itse on vahvistanut.

Larin-Kyöstistä kehittyi Hämeenlinnan lyseon fennomaanisessa ilmapiirissä suomalaisista suomalaisin ja hämäläisistä hämäläisin runoilija. Pitemmässä perspektiivissä hänestä tuli maailmankansalainen, joka tapaili kaikille yhteisiä säveliä ja tulkitsi yleisinhimillisiä tuntoja. Äidinkieleltään ruotsalaisena ja sanataiteessaan suomalaisena hän eli kulttuurien ja kielten rajamaastossa, jossa liikkui silmät ja korvat auki vastaanottavaisena vaikutteille. Hänen tilanteessaan on jotakin samaa kuin Roald Dahlissa, jonka norjalaiset vanhemmat muuttivat Walesiin ja heidän kaksikielisestä pojastaan tuli brittiläinen kirjailija.

Vakiinnuttuaan kirjailijana Larin-Kyösti halusi valloittaa vanhempiensa synnyinmaan ja organisoi käännöshankkeen, jossa johtavat suomenruotsalaiset kirjalliset vaikuttajat saivat tehtäväkseen ruotsintaa hänen runojaan. Vuonna 1908 valmistuikin Söderström & C:o Förlagsaktiebolagin kustantama valikoima nimellä Dikter af Larin Kyösti (Gösta Larson). Se sai hyvän vastaanoton ja jopa August Strindberg lähetti siitä positiivista palautetta. Eräs kriitikko Ruotsissa ryhtyi pohtimaan runoilijan kotipaikan vaikutusta ja väitti, että jos Larsonin ravintola olisi sijainnut Porvoossa, Turussa tai Vaasassa – siis ruotsinkielisillä paikkakunnilla, ruotsalainen kirjallisuus olisi saanut yhden merkittävän runoilijan lisää! Kärjistäen kriitikko esitti, että Larin-Kyöstin runot oli teoksessa ikään kuin käännetty takaisin ruotsiksi.

Kirjoittaja on julkaissut elämäkerran Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopolitti (Karisto oy 2016).

 

Liisa Paavilainen 2015

Avartavia kirjamessukokemuksia

Ruotsinsuomalaiset goes Åbo on Kulttuuri.se:n perinteinen otsikko Turun kirjamessuilla. Tänä vuonna Ruotsi oli messuilla teemamaana ja mukana olivat ruotsinsuomalaiset kustantamot, kirjakauppa ja moni muu.

Heti sisään päästyään kaikki messuvieraat saivat tutustua Arvet-näyttelyn esittelemiin ruotsinsuomalaisiin. Kuvat ja kuvaukset toisen polven edustajista saivat paljon kiinnostusta ja kehuja.

Ruotsinsuomaisista kirjailijoista oli ehdottomasti eniten esillä Tiina Laitila Kälvemark, jota haastateltiin Karkulahti-romaanista useaan otteeseen. Tiina oli myös paneelissa keskustelemassa Suomen ja Ruotsin yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista mm. Erkki Tuomiojan kanssa  pian sen jälkeen kun hän oli ollut Turun yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden haastateltavana muiden ruotsinsuomalaisten kirjailijoiden kanssa.  Eveliina Suuniitty ja Iisa Tammisto olivat lukeneet Karkulahden lisäksi Maarit Turtiaisen, Jorma Keskitalon ja Väinö O. Laitin teoksia. Heille ruotsinsuomalaisten kirjojen lukeminen oli ollut avartava kokemus. Ajatuksia herätti erityisesti monien kansalaisuuksien identiteetti. He kysyivät myös kaikilta, miksi he ovat valinneet kirjoituskielekseen suomen. Jorma Keskitalon ja Väinö O. Laitin kohdalla valinta oli tapahtunut luonnostaan, vaikka molemmat totesivat tulevansa hyvin toimeen myös ruotsiksi. Väinö ei olisi voinut kirjoittaa saamenkielellä, koska kirjoitustapa on  muuttunut mitä hänen koulussa oppimastaan.

Maarit Turtiainen ja Tiina Laitila Kälvemark puolestaan kertoivat tekevänsä paljon työtä pysyäkseen kannoilla suomen kielen kehityksessä. Tiinalle kotiseudun murre on antanut kaikupohjan hänen ensimmäiselle romaanilleen. Maaritin uudesta romaanista Eilisen seitit turkulaiset lukijat löysivät kolme eri maata ja suhtautumistapaa: SuomI = ikävä menneisyys, Ruotsi = kädenlämmin turvapaikka, Turkki = intohimon ja tunteiden paikka. Salissa oli ihan mukavasti yleisöä.

Sunnuntaina Turun siirtolaisinstituutin järjestämään Dynaaminen ruotsinsuomalaisuus- seminaariin sen sijaan löysivät aika harvat.  Se jäi lähinnä ruotsinsuomalaisen sisäpiiriin tilaisuudeksi, ei ehkä niinkään kiinnostuksen puutteesta, vaan siksi että kulku saliin messuravintolan kautta oli vaikea löytää. Seminaarin kirjallisuusosuudessa vähemmistökirjallisuuden professori Satu Gröndahl  pohti, mitä ruotsinsuomalainen kirjallisuus on ja voiko ruotsiksi kirjoitettu olla ruotsinsuomalaista kirjallisuutta. Kirjailija ja ruotsinsuomalaista kirjallisuutta julkaiseva pienkustantaja Kaino Ranén kertoi tuotannostaan, erityisesti kahdesta viimeisimmästä romaanistaan Pilvet Kannaksen yllä ja Mierontie, jotka käsittelevät menetetyn Karjalan historiaa.  Runoilija Tuija Nieminen Kristofersson luki edellisenä yönä suomeksi kääntämänsä runon:

hötugans stämgaffel gav dig tonen till
den inre hemliga sången i alltings virvlande
i hörselorganens bensnäcka, i vattnets sugande
strömmar under branta strandbankar i de första
stjärnornas roterande mjölkskum över lagårdshimlen

Sen haluaisin vielä kuulla ja lukea suomeksi uudestaan, Tuijan Hämeenkyrön kuuron mummon muistoksi.

Pitkään aikaan en ole saanut jutella kirjallisuudesta, historiasta ja elämästä ylipäätään niin monen ruotsinsuomalaisen kanssa neljä päivää aamusta iltaan. Aika erikoinen kokemus; entisen kotimaan kamaralla olin ruotsinsuomalaisempi kuin koskaan.

 

Juhani Niemi 2015

Risto Räppääjä läpäisee kulttuurimuurit

Sinikka ja Tiina Nopola iskivät kultasuoneen, kun he vuosituhannen vaihteen lähestyessä ryhtyivät sepittämään tarinoita räppäävästä Risto-pojasta ja hänen tädistään Rauhasta. Räppääjien ympärille kietoutuneita lastenkirjoja on ilmestynyt vuodesta 1997 lähtien viisitoista. Jos lasketaan oheiskirjat, lukumäärä kasvaa vielä viidellä. Viime heinäkuussa julkaistiin sarjan uusin teos nimeltään Risto Räppääjä ja yöhaukka. Lisäksi ovat tulleet kuusi elokuvaa, näytelmä- ja musikaalisovitukset sekä 13-osainen animaatiosarja. Räppääjä-romaanit ovat saatavilla myös cd-äänikirjoina.

Räppääjä-kirjoihin pääsevät sujuvasti sisälle niin tytöt kuin pojatkin, yhtä hyvin viisivuotiaat kuin kuusikymmenviisivuotiaat. Läpäisykyvystä todistaa sekin, että Räppääjät ovat levinneet yli kulttuurimuurien. Ensimmäiset käännökset tehtiin ruotsiksi. Sittemmin sarjan teoksia on käännetty lähes kahdellekymmenelle kielelle, muiden muassa viroksi, puolaksi, bulgariaksi, japaniksi ja arabiaksi, viimeksi myös espanjaksi, turkiksi ja kiinaksi.

Risto ja Rauha Räppääjän kokemuksista rakentuu samalla tavalla omalakinen maailma kuin Tove Janssonin muumeista oheistuotteineen. Mitä kirjoissa sitten tapahtuu? Riston ja Rauhan elämä on vertauskuvallisesti yhtä vuoristorataa, sellaisena kuin sitä konkreettisesti kuvataan unkarilaisessa huvipuistossa teoksessa Risto Räppääjä ja kauhea makkara. Puistoseikkailun jälkeen niin Rauha kuin Ristokin pakenevat poliiseja etsintäkuulutettuina ja joutuvat vastuuseen tekemisistään. Juoni on elokuvista tuttua slapstickiä: hurjaa menoa ja uskomattomia tilanteita. Lastenkirjan lajinomaiseen logiikkaan kuuluu, että lopulta kaikki pulmat ratkeavat, ja tyypillinen kirja päättyy auvoiseen tunnelmaan.

Räppääjät testaavat komiikan teorioita. Nopoloiden vino huumori perustuu tietoisiin asennonvaihtoihin tai välimatkan ottamiseen. ”Elämä fokusoi sivuun, niin minäkin”, Sinikka Nopola on muotoillut motokseen. Tällä hän viittaa komiikan perinteiseen keinoon taittaa tragiikka siirtämällä kertomus äkkiä vähäpätöiseen sivuasiaan.

Räppääjä-kirjojen huumoriin sopii hyvin ns. inkongruenssiteoria: niiden juonirakenteet perustuvat paljolti yhteentörmäyksiin ja väärinymmärryksiin, usein konkreettisen ja abstraktin sekoittamiseen. Myös Henri Bergsonin klassisessa teoksessaan Nauru esittämät tilannekomiikan mallit soveltuvat hyvin Räppääjien tarkasteluun. Bergson kirjoittaa, että komiikan olemusta ja perimmäistä selitystä tavoiteltaessa on palattava vanhimpiin muistoihimme ja etsittävä lapsina hauskuttaneista leikeistä ensimmäisiä merkkejä siitä, mikä meitä naurattaa aikuisina. Bergsonin mukaan komiikan mekanismia voi verrata lumipalloon, joka kasvaa vieriessään, tai kaatuvaan korttitaloon. Tällaisia itsestään purkautuvia tapahtumaketjuja Räppääjä-kirjoissakin esiintyy.

”Kyllä pärjätään, kyllä varmasti pärjätään”, päähenkilö laulaa elokuvassa Risto Räppääjä ja polkupyörävaras. Globaalistuvassa maailmassa huumorilla kyllä pärjätään. Pärjäämisen eetoksesta laulaessaan Risto Räppääjä on omalla tavallaan oikeassa. Näiden menestyneiden lastenkirjojen naiivi huumori vie maailmalle suomalaisia perustyyppejä: vähän vinksahtaneita, mutta perin sympaattisia. Suomi-brändiin ne tuovat sopivasti uusia värejä ja vivahteita.

 

Liisa Paavilainen 2015

Tarinoita kerrottaviksi

Viimevuotiset kirjoita suomeksi tarinat antoivat paljon ajattelemisen aihetta. Olen lukenut yhtä ja toista yli 60 vuoden ajan, ja aika paljon myös ruotsinsuomalaisten kilpailuihin lähettämiä tekstejä, niitäkin jo 40 vuotta.

Nuorten kertomukset ovat olleet aika tavalla erilaisia kuin aikaisemmin lukemani. Kirjoittamisen mallit on saatu maailmasta, johon en ole erityisesti tutustunut, mielikuvitustolentoja tai onnettomia kohtaloita palautuu mieleen, kun muistelen viime syksyn lukukokemuksia.

Niihin eivät sovellu vanhat neuvot, jotka perustuvat omista kokemuksista kertoville. On ollut tavallista, että kirjoittaja ei halua ilmaista asiaansa suoraan, vaan se vaikea, kipeä asia tulee esiin kiertotietä, jää vihjailujen varaan. Aina ei pääse lainkaan selville, mistä pohjimmiltaan on kyse. Tekisi mieli päästä ravistelemaan ihmistä pääsemään estoistaan. Tähän ei viime vuonna juurikaan sorruttu.

Toinen asia, josta puhuttiin näytelmäkirjailijoiden seminaarissa hiljattain, on kliseiden välttäminen. Se on kuulemma kaikkein tärkeintä, jos haluaa luoda elävää tekstiä. Nuorille kirjoittajille tätä voisi soveltaa siten, että yrittää löytää uuden vinkkelin, josta lähtee liikkeelle.

Mielikuvitusta ruotsinsuomalaisilla nuorilla on ihan riittävästi, ja varsinkin jotkut vähän varttuneemmat kertojat hallitsivat juonen rakentamisenkin.

Odotan jännitysellä uusia tarinoita.

 

Juhani Niemi 2014

Vadelmavenepakolainen – suomalainen vai ruotsalainen elokuva?

Miika Nousiaisen romaaniin perustuva elokuva Vadelmavenepakolainen/ Hallonbåtsflyktingen on saanut ensi-iltansa lokakuun alussa sekä Suomessa että Ruotsissa. Ennen virallista kantaesitystä elokuva palkittiin Norjassa ”parhaana pohjoismaisena elokuvana”, mikä luonnollisesti viritti odotuksia suuresta läpimurrosta ja yleisömenestyksestä.

Itse näin elokuvan Suomessa jo elokuun alussa, kun se esitettiin Pentinkulman päivien, suomalaisen kulttuuritapahtuman, osa-ohjelmana Urjalassa. Hämäläisen kesäyön hämärässä näytetyn filmin katsojat hörähtelivät tyytyväisenä, kun niin suomalaisuuden kuin ruotsalaisuudenkin kustannuksella laskettiin leikkiä.

Elokuvan vastaanotto on ensi-iltareaktioiden perusteella ollut ristiriitainen kummassakin maassa. Tähtiä elokuva on saanut enimmäkseen kolme viidestä, jotkut ovat pitäneet sitä jopa floppina. “Det är inte kul trots Jonas Karlsson”, kirjoitti Helsingborgs Dagbladin arvostelija ja Ruotsin radion kriitikko säesti: ”Det är för kufiskt”.

Toisaalta Upsala Nya Tidningin filmipalstalla tähtiä annettiin neljä muun muassa sillä perusteella, että ”Det är oftast roligt att se filmer som skildrar Sverige ur andra synvinklar”. Suomessa Hufvudstadsbladetin kriitikko antoi vielä vahvemmin äänenpainoin tekijöille synninpäästön: ”Det här är nordiskt samarbete som mest och bäst, utan tvångströja, slips och festtal, men med massor av hjärta och lite grann smärta.”

Expressenin elokuva-arvostelussa kiinnitettiin kiinnostavalla tavalla huomiota myös elokuvan ajankohtaisuuteen Ruotsin äskeisten vaalien näkökulmasta: ”På något sätt känns det otroligt väl synkat att denna svenska komedi får premiär ett par veckor efter valet.” Vaaleissahan puhuttiin hyvinvointivaltion ylläpidosta, sen kansankodin, jota pitkään maata johtaneet sosiaalidemokraatit ovat olleet luomassa 1930-luvulta lähtien. Tämä on myös elokuvan keskeinen puheenaihe.

Nimenomaan Per Albin Hanssonin ja Olof Palmen perinnön nimiin vannoo Mikko Virtanen Nousiaisen alkuperäisessä romaanissa. Hän tahtoo muuttaa Ruotsiin sen takia, että siellä kaikki on hänen mielestään paremmin. Ruotsalaisten vadelmavenekaramellien makuun ihastunut Mikko lankeaa jopa rikosten polulle: hän murhaa itsemurhaa hautoneen ruotsalaisen Mikael Anderssonin saadakseen tämän identiteetin itselleen. Näin hän pääsee takaovesta Ruotsin kansalaiseksi ja jakamaan läheiseksi kokemansa kansankodin arvomaailman.

Nousiaisen vuonna 2007 ilmestyneestä romaanista, ruotsiksikin käännetystä, on otettu useita painoksia. Siitä on tehty myös teatteriversio. Romaanin filmatisointi poikkeaa monessa kohdin alkuteoksesta.

Alkuperäisteoksen arvioissa korostettiin kirjailijan olevan perimmältään vakavissaan. ”Armoton totisuus pohjustaa älykkään naurun Miika Nousiaisen romaanissa”, kirjoitti Antti Majander Helsingin Sanomissa. Elokuvasta vakavuus on kuitenkin lähes kokonaan häivytetty. Romaanissa Mikko Virtasesta tulee Mikael Andersson, kun hän tekee oikean murhan ja saa siitä passituksen vankilaan. Elokuvassa murha on vain feikkiä, kun myöhemmin käy ilmi, että Andersson on kalliolta putoamisen sijasta tarttunut turvaverkkoon!

Vadelmavenepakolainen on suomalaisten tuottama, mutta pääosin ruotsalaisten toteuttama elokuva. Alkuperäiskirjoitusta ovat muokanneet ruotsalaiset Erik Ahrnbom ja Daniel Karlsson. Elokuvan ohjaaja Leif Lindblom on taustaltaan ruotsinsuomalainen. Pääosassa on ruotsalainen näyttelijä ja kirjailija Jonas Karlsson.

Karlsson esittää suomalaista, joka opettelee puhumaan ruotsia riikinruotsalaisittain. Hän on opiskellut suomea muun muassa kuuntelemalla ruotsinsuomalaisen Sisuradion lähetyksiä. Harvat suomenkieliset repliikit tähtinäyttelijä selvittää ammattitaidolla – onhan hän sovittautunut aiemmin esimerkiksi Kustaa III:n ja August Strindbergin nahkoihin.

Onko tämä Göteborgissa ja Helsingissä kuvattu elokuva viime kädessä suomalainen vai ruotsalainen?
Ehkä voi vastata, että se on luovan hulluuden hengessä kumpaakin. Kansalliset stereotypiat eivät tässä filmillisessä kohelluksessa kaadu, mutta hauskalla tavalla niitä kyllä ravistellaan. 

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden emeritusprofessori, joka asuu nykyään Tukholmassa. 

 

 
© Ruotsinsuomalaisen kulttuurin ystävät -yhdistys. Sivun teki ja sitä päivittää Kai Kangassalo